Elämä & teot

Jos haluat vilkaista ansioluetteloni tiiviissä muodossa, klikkaa tästä

Laskiaispullalapsi ja lukutoukka

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2017-02-02-kello-18-15-05
Harva pala on ollut liian iso haukattavaksi! (Sitä voi kuulemma kutsua myös jääräpäisyydeksi, sanoo äiti.)

Synnyin Naistenklinikalla 17. helmikuuta, laskiaissunnuntaina ja talven 1985 komeimpana hiihtopäivänä. Isi ei päässyt sinä päivänä ladulle, mutta oli erityisen ylpeä siitä, että olin osaston kovaäänisin ja pisin vauva. Syntymäpäivälläni täytyy myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että laskiaispulla on edelleen lempiherkkuni.

Lapsena asuin syksystä kevääseen omakotitalossa Espoon Friisilässä ja kesät mummin kanssa Hauhon-mökillä. Pikkusiskoni Linan kanssa rakensimme majoja ja ponitalleja laudanpätkistä, rymysimme metsässä polvet ruvelle ja ryhdyimme liikenaisiksi perustamalla urheiluopiston ja kesäkioskin. Parhaat ansiot tienasimme kauppaamalla enolle saunakaljaa markalla. Sittemmin jouduimme luopumaan tuottoisasta bisneksestä – isi oli huomannut olutvarastonsa huvenneen.

524216_10150954526657361_1289579848_n
Tiesin jo lapsena, että dimangit ja verkkarit sopivat aivan hyvin samalle tyypille.

Perheeni on edelleen sama: arkkitehtiäiti, nyt jo eläkkeellä oleva diplomi-insinööri-isä, biologiksi valmistunut sisko ja mummi, kässänmaikka. Kotona opetettiin, mikä on elämässä tärkeää: oikeudenmukaisuus, sivistys, lämmin sydän, kylmä järki ja se, että osaa käyttäytyä nätisti ruokapöydässä. Myös ns. Munsterhjelmin ansaintalogiikka tehtiin pienestä pitäen selväksi: niin luottamus kuin viikkorahatkin on ansaittava teoilla.

Tämän suvun naiset ovat aina viihtyneet paremmin kirja kuin harja kädessä, sanoo mummi, ja se pitää paikkansa myös minun kohdallani. Opettelin lukemaan viisivuotiaana Hesarin kuolinilmoituksista – lehden ainoat tikkukirjaimet! – ja sen jälkeen se oli menoa. Luin kaiken, mitä sain käsiini: Viisikot, Melukylät, Neiti Etsivät, vanhempien lapsuuden kirjat Vihervaaran Annasta Pertsaan ja Kiluun. Yritin maksimoida lukemiseen käytetyn ajan jopa niin, että kävin suihkussakin Aku Ankka muovitaskuun sujautettuna.

Päivät koulussa, illat partiossa, viikonloput metsässä

Isona Anna menee kouluun ja opettaa lapsia, sanoin kolmevuotiaana. Seitsemänvuotiaana meninkin, mutta opettamaan en päässyt. Lähellä tosin oli, kun opettajamme lomautettiin säästöjen takia. Lama näkyi koulussa myös konkreettisina leikkauksina: puolitettuina pyyhekumeina, paperipyyhkeinä, lyijykyninä ja vihkoina.

Tykkäsin koulunkäynnistä, se oli minulle aina helppoa. Olin kuitenkin hullun ujo lapsi: sisko sai ostaa puolestani bussiliputkin. Ujoudesta tuli ongelma, kun jouduin yläasteelle viisi kertaa Friisilän ala-astetta suurempaan Kuitinmäen kouluun. Joutumiselta se todella tuntui: yläasteen kolme vuotta olivat elämäni inhottavinta aikaa. Yksikään opettaja ei koskaan puuttunut siihen, että minua ja monia muita kiusattiin. Päätin mennä Tapiolan lukioon, johon kiusaajien keskiarvo ei riittäisi. Päätin myös, että kun itse näen toisia kohdeltavan huonosti, en jätä puuttumatta.

dsc02335
Leirinjohtaja Vimmalla! Espoolaisten ja kauniaislaisten johtajien leiri järjestettiin ensimmäisen kerran 2007 Luukissa. Leiriltä pystyi muun muassa käymään päivät töissä kaupungissa.

Harrastin kaikenlaista: pianonsoittoa, kuvataidekoulua, partiota, savi- ja ompelukerhoa, korista ja näytelmäkerhoa. Äiti ja isä taas taisivat harrastaa tuolloin lähinnä lasten kuskaamista ympäri Espoota.

Partio oli se, joka tuosta joukosta jäi. Sieltä löytyivät parhaat kaverit ja poikaystävät, sinne upposivat kaikki illat ja viikonloput. Lukioikäisenä tunsin varmasti Nuuksion lammet ja polut paremmin kuin Helsingin keskustan. Tykkäsin metsämeiningistä, mutta ennen kaikkea tykkäsin siitä vapaudesta ja vastuusta, jonka nuorena partiojohtajana sain. Pääsin suunnittelemaan ryhmilleni viikkotoimintaa, organisoimaan retkiä ja leirejä, kehittämään lippukuntaamme ja siinä samalla itseäni. Se onkin parhaita juttuja partiossa ja syy siihen, miksi olen edelleen aktiivisesti mukana toiminnassa: täällä pääsee astumaan aina pikkuisen liian suuriin saappaisiin ja kasvamaan niiden mittaiseksi. Lippukunnastani Olarinmäen Samoojista jatkoinkin Espoon Partiotuen hallitukseen ja puheenjohtajaksi, sieltä Pääkaupunkiseudun Partiolaisten ja lopulta nykyiseen pestiini Suomen Partiolaisten puheenjohtajaksi.

Huonosta opiskelijasta hyväksi työntekijäksi

Halusin opiskella poliittista historiaa – en politiikan, vaan historian takia. Olin jo ala-asteella kiinnostuneempi Suomen sodasta kuin Simpsoneista, paheksuin lottajärjestön lakkauttamista ja päätin – Välskärin kertomukset luettuani – että lempikuninkaani on Kustaa II Aadolf. Se oli tietysti sen verran noloa, että huoneeni seinille teippasin kyllä kuninkaiden ja presidenttien asemesta Leonardo DiCaprion kuvia. (Ja Leohan oli ihana! Kun 12-vuotiaana sairastin vesirokon, revin rakkuloita niin, että olisin saanut rokonarvet samoihin paikkoihin kuin hänellä.)

Tein lukion jälkeen vuoden töitä päiväkodissa pyyhkien pyllyjä ja pöytiä, syksyllä 2005 muutin Lauttasaareen ja aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa. Totuudenmukaisempaa lienee sanoa, että aloitin opiskelijaelämän: järjestimme kämppisten kanssa paljon juhlia, kävimme vielä useammissa ja tiesimme tarkkaan, millä booliviinalla on paras hinta-prosenttisuhde.

Joku on sanonut, että suomalaisen toimittajan yleisin tutkinto on keskenjääneet poliittisen historian opinnot. Omassa ansioluettelossani on niiden lisäksi keskenjääneet journalismin ja käsityönopettajan opinnot. Ysejä ja kymppejä kokeista helposti vetäneelle oli yllättävää huomata ja vaikeaa myöntää, ettei opiskelu korkeakoulussa innostanutkaan. Kitkuttelin yliopistolla ja ammattikorkeakoulussa joten kuten, mutta kun keväällä 2008 pääsin täyspäiväisesti työelämään ja heti vastuullisiin tehtäviin lehdentekijänä, tajusin, että se on minun tapani oppia ja kehittyä. Lukiessani tenttikirjoja ja kirjoittaessani esseitä en ollut pystynyt näkemään, mitä hyötyä siitä oli maailmalle. Lukiessani samoja kirjoja lehtijuttujen taustaksi ja kirjoittaessani samoista ilmiöistä kymmenille tuhansille lukijoille pystyin.

Tee jotain kirjoittamisen arvoista

10409181_10152310523467361_2341481519297918263_n
Lukiolaisten Liitossa tekemässä kiusaamisenvastaista #kutsumua-kampanjaa syksyllä 2014.

Tein lehtiä viisi ja puoli vuotta. Harjoittelijana, toimittajana, toimituspäällikkönä, päätoimittajana. Pikkufirmassa, pörssiyhtiössä, kansainvälisessä mediatalossa, ylioppilaskunnassa. Olen edelleen älyttömän iloinen siitä, että aloitin työurani toimittajana. Missään muussa ammatissa ei opi niin hyvin etsimään tietoa, erottamaan olennaista, tiivistämään sanottavaansa johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi ja yksinkertaistamaan olematta populisti. Lisäksi toimittajana oppii kysymään, joka tuntuu usein olevan vastaamista harvinaisempi taito.

Samaan aikaan tein vapaaehtoistyössäni partiossa yhä vaativampia projekteja, johdin yhä isompia kokonaisuuksia ja asetin järjestömme kehittämiselle yhä kunnianhimoisempia tavoitteita. Kun sitten Lukiolaisten Liittoon haettiin pääsihteeriä kesällä 2014, päätin kokeilla, miltä tuntuisi johtaa järjestössä myös palkkatyökseen. Ja nopeasti opin: parhaalta ikinä. Sain tehdä lahjakkaiden, hauskojen ja rohkeiden ihmisten kanssa töitä lukiolaisten hyväksi ja sain tehdä lahjakkaiden, hauskojen ja rohkeiden lukiolaisten kanssa töitä paremman maailman hyväksi. Suomen parhaaksi valitussa työyhteisössä oli ihanaa olla töissä, ja ehkä juuri siksi myös itse työ oli tavoitteellisempaa ja tuloksekkaampaa kuin monessa muussa järjestössä.

10376282_10152246645597361_5103089250795467824_n
Pyöräreissulla Ahvenanmaalla kesällä 2014.

Parempi johtajuus ja hyvän johtamisen kautta hyvän tekeminen ovat tällä hetkellä tavoitteita, joiden edistämiseen haluan käyttää osaamistani ja energiaani niin työssä kuin vapaaehtoistyössä. Muutaman vuoden päästä ehkä jotain muuta – sitä en tiedä, ja se on ihan ok. Either write something worth reading or do something worth writing, sanoi monitaituri Benjamin Franklin. Se on minusta hyvä tavoite elämälle.